Vieras vai omanlainen?

Lupiini on äärimmäisen kaunis kukka. Monelle se kuuluu kesään yhtä varmasti kuin lämmin auringonpaiste tai linnunlaulu. Silti lupiini on vieraslaji. Niitä pyritään poistamaan. Kitkemään pois. Estämään niiden leviäminen. 

Moni varmasti tunnistaa kokemuksen siitä, ettei oikein kuulu joukkoon. Joskus tunne syntyy jo lapsuudessa. Kokemus siitä, että on erilainen kuin muut. Että ei löydä paikkaansa ryhmässä tai jätetään sen ulkopuolelle.

Erilaisuus voi näkyä monella tavalla. Toiset ovat herkempiä, toiset hiljaisempia. Joku ajattelee eri tavalla kuin muut tai kiinnostuu asioista, jotka eivät ole ympäristössä tavallisia. Joskus erilaisuus näkyy ulospäin, joskus se jää muiden katseilta piiloon. 

Useimmiten erilaisuus ei ole ongelma. Silti se voi joskus johtaa siihen, että jää ulkopuolelle. Ei tulla valituksi mukaan. Ei kutsuta yhteiseen tekemiseen. Ei löydy paikkaa ryhmässä. Tai pahimmillaan joutuu kiusatuksi juuri siksi, että on jollakin tavalla erilainen.

Ulkopuolelle sulkeminen jättää jäljen. Jokaisella ihmisellä on tarve kuulua joukkoon, tulla hyväksytyksi ja kokea olevansa arvokas sellaisena kuin on.

Kun kokemus toistuu riittävän pitkään, se voi alkaa muuttaa käsitystä itsestä. 

Ehkä minussa on jotain vialla.

Ehkä olen vääränlainen.

Ehkä minun pitäisi olla enemmän muiden kaltainen.

Vähitellen voi alkaa piilottaa osia itsestään. Omaa herkkyyttään, ajatuksiaan, unelmiaan tai persoonallisuuttaan. Ei siksi, että niissä olisi mitään väärää, vaan siksi, että haluaa tulla hyväksytyksi.

Mutta entä jos ongelma ei olekaan koskaan ollut erilaisuudessa?

Entä jos suurin haava ei synny siitä, että on erilainen, vaan siitä, ettei ole tullut hyväksytyksi sellaisena kuin on?

Moni kantaa tätä kokemusta mukanaan vielä aikuisuudessakin. Se voi näkyä epävarmuutena, ulkopuolisuuden tunteena tai vaikeutena uskoa siihen, että kelpaa omana itsenään. Ihminen pienentää itseään ja osaamistaan. 

Silti jokaisella ihmisellä on oma paikkansa maailmassa.

Luonnossakaan kaikki eivät kasva samanlaisina. Jokaisella kasvilla on omat tarpeensa, oma kasvutapansa ja oma paikkansa. Ehkä sama pätee myös ihmisiin.

Ehkä emme tarvitse lisää itsestämme pois kitkettävää. Ehkä tarvitsemme ympäristön, jossa saamme kasvaa, vahvistua ja tulla nähdyiksi.

Sellaisen ympäristön, jossa erilaisuutta ei tarvitse piilotella.

Sellaisen, jossa jokainen saa puhjeta täyteen kukkaan.

Sillä jokainen ihminen on arvokas. Jokainen on kaunis omalla tavallaan. Ja jokainen ansaitsee kasvaa ympäristössä, jossa häntä ei yritetä kitkeä pois, vaan jossa hän saa kukoistaa omana itsenään.

Ehkä kysymys ei lopulta olekaan siitä, onko vieras.

Ehkä kyse on siitä, että on omanlainen.

Marjo Tamminen

Aikaa itselle - terapeuttisia kohtaamisia